Kotouttaminen.fi-blogi

Kotouttamisen osaamiskeskus julkaisee kotouttaminen.fi:ssä kotouttamiskentän eri toimijoiden blogikirjoituksia. Kirjoittajina ovat osaamiskeskuksen ja työ- ja elinkeinoministeriön asiantuntijat sekä yhteistyökumppanit ja esimerkiksi hankkeiden, kuntien, järjestöjen kotouttamisen ja pakolaisten vastaanoton toimijat.

Kun käsitys elämänkaaresta vaihtuu yhdessä yössä

Titta Turunen Yleisimmät kotoutumiseen liittyvät arjen ilmiöt ovat tuttuja meille kotoutumisen parissa toimiville asiantuntijoille ja ammattilaisille. Meillä on kuitenkin suomalaisessa yhteiskunnassa paljon sellaisia itsestäänselvyyksiä, joita emme tule etupainotteisesti ajatelleeksi kotoutumisen käytännöissä. On luonnollista, että olemme sokeita itsestään selville ilmiöille – samoin kuin vesi elementtinä on tuntematon kalalle, joka tajuaa aina uineensa vedessä vasta jouduttuaan kuivalle maalle.

Käytännössä käy usein niin, että kotoutujat opettavat meille toimijoille tärkeitä asioita niistä arkielämän haasteista, joita he kohtaavat tullessaan maahanmuuttaneina Suomeen. Pakolaistaustaisten ohjaus -hanke on pyrkinyt sujuvoittamaan kotoutujien pääsemistä koulutukseen ja työhön. Olemme saaneet oppia pakolaistaustaisilta työnhakijoilta paljon niistä tekijöistä jotka hidastavat, nopeuttavat, estävät tai edistävät polkuja työhön ja koulutukseen. Tässä blogikirjoituksessa tarkastelen yhtä tällaista ilmiötä omien työsilmälasieni läpi.

Työn murros hetkessä – maaseutuyhteiskunnasta lentokoneella moderniin informaatioyhteiskuntaan 

Maahamme on viime vuosina saapunut tuhansia pakolaisia Lähi-Idän ja Afrikan eri maista. Kotoutujan maailmankuva, ymmärrys yhteiskuntajärjestelmästä, ammatit ja koko oman toimijuuden kenttä vaihtuvat kuin toiseksi planeetaksi muutamassa tunnissa lentokonematkan aikana etelästä pohjoiseen. Taakse jäävät savimaja, vuohet ja viljapellot – toki myös pakolaisleirien likaiset, tuulessa liehuvat teltat. 

Lähi-Idän ja Afrikan yhteiskunnissa ei ole epätavallista, että ammattiin kouluttamaton ikäluokka aloittaa työelämänsä teini-iän vuosina, alakoulusta valmistuttuaan. Työn tekeminen opitaan käytännössä mestarilta kisällille -tyyppisillä menetelmillä. Työelämä näissä valtioissa on tarjonnut kansalaisilleen länsimaita paljon enemmän fyysisesti raskaita töitä, joissa hikeä ja kyyneleitä saa kokea jokainen työssäkäyvä aikuinen, ja teini. Aivan kuten meillä Suomessakin – silloin agraariyhteiskunnassa ennen vanhaan. Me olemme kuitenkin totutelleet näihin muutoksiin vuosikymmenet, mutta kiintiöpakolainen hyppää maailmasta toiseen muutaman tunnin aikana. 

Jos en tule ymmärretyksi, niin tulisinko edes kohdatuksi?

Pian kotoutuja löytääkin jo itsensä TE-palveluiden asiakkuuden ihmeellisestä maailmasta ja suunta suomalaiseen työelämään alkaa. Väitän, että me toimijat emme voi kukaan edes alkaa ymmärtää sen muutoksen syvyyttä ja laajuutta, jonka kuka tahansa yhteiskuntajärjestelmästä toiseen hypännyt ihminen sisimmässään käy läpi ensimmäisinä vuosinaan uudessa kotimaassa. Kyllähän me sen ymmärrämme, ettemme me voi ymmärtää. Mutta meidän tulisi kuitenkin pystyä tarjoamaan kotoutujalle palveluita, tukea ja kannustusta tällä ainakin aluksi ehkä kovin vaivalloisella taipaleella. Löydämmekö ensin ihmisen hänen omasta todellisuudestaan; sieltä mihin hän on ankkuroinut käsitys- ja uskomusjärjestelmänsä ja kulttuurinsa – vai loikkaammeko katsomaan tietokoneeltamme mitä juuri tässä koneiston rattaan pyörityksessä puikkelehtiva kotoutuja tarvitsee – tilastojen, määräysten ja Suomen lain valossa?

Työelämän näkökulmasta Suomeen tulleen kotoutujan keho ja mieli ovat saattaneet olla fyysisesti ja henkisesti kovalla koetuksella koko työiän ajan. Työn ergonomiasta tai työterveyspalveluista ei ole koskaan kuultukaan. Yhteiskunta, jossa lapset saadaan pääsääntöisesti nuorina ja lasten päivähoidosta ovat päävastuussa ikääntyneet isovanhemmat ja sukulaiset, jotka jäävät noin 35 vuotta raskasta työelämää tehneinä lastenlastensa hoitajiksi koteihin, on kertaheitolla taaksejäänyttä elämää. Kuntien tarjoamat päivähoitopalvelut eivät ole koskaan näissä maissa olleet kansalaisten valittavina, kuten länsimaissa. Tiedämme toki, että kaikissa yhteiskunnissa on varmasti eliitti, joka nauttii vallan mainiosti korkean elintason maiden kaltaisista palveluista, mutta nämä ihmiset harvoin päätyvät pakolaisstatuksella Suomeen. Kotoutujan elämä on muuttunut totaalisesti. Onko meillä aikaa pysähtyä ihmisen äärelle ja kuunnella ja kohdata hänet näissä tunnelmissa vai ohjaammeko hänet kiireesti eteenpäin kohti kotoutumisen seuraavaa toimenpidettä?

Entä jos kotoutuja kokee itsensä eläkeikäiseksi 50-vuotiaana?

Useissa Lähi-Idän ja Afrikan mantereen yhteiskunnissa myös miesten ja naisten roolit, asema ja elämänkulut poikkeavat länsimaiden sukupuolineutraaliutta tavoittelevista ihanteista merkittävästi. Nostan tässä kirjoituksessa esille maaseuduilla eläneiden naisten kokemuksia, sillä heidän kotoutumisensa on silmäänpistävän usein havaittu olevan miesten kotoutumista haastavampaa. Ei kuitenkaan aina. Todellisuutta on kuitenkin se, että Lähi-Idässä ja Afrikan monissa valtioissa työelämään kohdistuvat odotukset sekä työelämän tarjoamat mahdollisuudet ovat tänäkin päivänä vielä vahvasti sukupuolittuneita, erityisesti maaseutuympäristöissä. Tämä korreloi suoraan koulutusmahdollisuuksien puuttumisen ja heikon terveydenhuollon tason kanssa. Tiedämme myös sen, että kotoutumisen polku muuttuu Suomessa herkästi vielä entistä kivikkoisemmaksi, kun lisäämme lähtöasetelmaan luku- ja kirjoitustaidottomuuden. Lukutaidoton kotoutuja huomaa pian mitä tarkoittaa se, että informaatioyhteiskunnan portailla ensimmäisen askelman nimenä on lukutaito.

Miltä suomalainen yhteiskuntamme siis mahdollisesti näyttäytyy tänne noin 50 vuoden iässä pakolaisena muuttaneesta naisesta, hänen oman elämäkaarensa ja lähtömaan yhteiskunnan antaman käsitysjärjestelmän näkökulmista? Ihminen, joka lähtö- tai pakolaisuusmaassaan on saanut kokea lähestyvänsä sitä elämänkaaren vaihetta, jossa hän pääsee pois työelämästä, raskasta työtä vuosikymmenet raataneena, saattaa kokea Suomessa TE-toimistossa aikamoisen shokin. Saako tämän shokin kanssa tulla asiakkaaksi kotoutumispalveluihin tai TE-toimistoon? Shokki ei välttämättä sula yhdellä asiakaskäynnillä, sillä kotoutuminen Suomeen on kokemuksena kuin ihmisen mielensisäinen tsunami.

Lähtömaassa olisi vallan luonnollista, että 50-vuotias nainen kokisi itsensä jo työuransa suorittaneeksi. Olisihan se hienoa, jos agraariyhteiskunnan arvot ja elämänkaaren vaiheet voisi rahdata lentokoneella Suomeen. Silloin siellä maailmassa ikääntynyt voisi asettua perheen kanssa Suomeen ansaittuja eläkevuosia viettämään. Jos hän olisi perinteisen, tyypillisen elämän esimerkiksi Syyrian maaseudulla elänyt nainen, saattaisi hänen odotuksensa hyvinkin olla lastenlasten hoitaminen ja lapsiensa perheiden palveleminen kotiaskareissa, jaksamisensa mukaan. Ei olisi erikoista myöskään se, että kehossa näkyisi vuosikymmenten raskas työ epäergonomisissa olosuhteissa. Näin ei ole tietenkään kaikkien kohdalla. On myös työelämään innolla ja tarmolla suuntaavia ikääntyviä kotoutujanaisia, mutta tällaisen eläkkeestä ja kotielämästä haaveilevan keski-ikäisen naisen tarinan olen kuullut lukemattomia kertoja hankkeemme järjestämissä omakielisissä keskustelutilaisuuksissa. 

Jos työelämä on aloitettu teini-iässä, ovat odotukset länsimaalaiseen keski-ikään ajoittuvista eläkehaaveista työuran kokonaiskestonkin näkökulmasta ymmärrettäviä. Osaammeko me kotoutumistoimijat asettua tällaisen työnhakijan asemaan, ymmärrykseen, toiveisiin ja keholliseen olotilaan, ja ohjata häntä hänen omasta tilanteestaan käsin? Emmehän me osaa, koska me emme voi ymmärtää. Ei ole häpeä tunnustaa, että me asiantuntijatkin uimme vedestä tietämättöminä omissa työelämämme akvaarioissa. Meistä harva on nähnyt tai kokenut senkaltaisia yhteiskuntajärjestelmiä, joista nämä kotoutujat tulevat. Jotkut meistä muistavat omat isovanhempansa, jotka puhuivat nuoruudestaan Suomessa kuin se olisi ollut kokonaan toinen planeetta maailmankaikkeudessa. 

Miten me suhtaudumme kotoutujan omiin näkökulmiin?

Oli miten oli, niin Suomi on Suomi ja täällä pätevät Suomen lait. Tässä maassa asuu vahvasti työorientoitunut kansa, jolla on äidinmaidossa imetty käsitys suomalaisesta elämänkaaresta, joka ei suinkaan suuntaa kansalaisia 50 vuoden iässä eläkkeelle muulloin kuin poikkeustilanteissa. Suomessa kaikilta työikäisiltä odotetaan positiivista ja työtä arvostavaa suhtautumista omaan ikään sekä työelämään. Osatyökykyisiä ja vammautuneita tuetaan osallistumaan työelämään omista lähtökohdistaan käsin, vaikka työn tekemisen edellytysten ja puitteiden luominen olisikin aikaa, vaivaa ja rahaa vievä prosessi. Jokaista tarvitaan työelämään – myös kotoutujaa. Miten tämä kotoutujaa kohtaava ikäongelma siis ratkaistaan?

Miltä omassa maassaan ikääntyneestä kotoutujasta mahtaa tuntua yllä kuvattuja taustoja vasten se, että Suomessa alkaa koulutuspolkujen suunnitteleminen ja suomalaiseen työelämään suuntautuminen, ikään kuin alusta uudelleen – juuri silloin kun omat ajatukset ja toiveet työelämän vaatimuksista olivat kauniissa loppulaskussa? Olen kuullut kotoutujilta monia tuskansekaisia kokemuksia siitä, miten tämä uudelleen työelämään orientoituminen tuntuu heistä todella vaikealta. Olen kuullut 50-vuotiaan naisen kysyvän: ”Saisinko kokea täällä Suomessa itseni vanhaksi ja jäädä työelämän ulkopuolelle?” Miten sinä vastaisit hänelle?

Tämän asian pohtimiseen tulisi käyttää lisää aikaa. Meidän toimijoiden tulisi nähdä vaivaa, että pääsisimme lähemmäs kotoutujan omia ajatuksia, käsitejärjestelmiä, uskomuksia ja unelmia. Näiden tutkiminen saattaisi kuljettaa meidät ymmärtämään kotoutujaa astetta syvemmin – vaikkemme voikaan koskaan oikeasti syvästi ymmärtää. Jos meillä olisi aikaa ja tahtoa kohdata kotoutujaihminen siellä todellisuudessa missä hän faktisesti on, voitaisi ainakin hänen kysymyksiään, tunnereaktioitaan ja prosessejaan alkaa ymmärtää. Vaikkei hänen elämänsä kokonaisuutta kipeine pakolaisuuskokemuksineen voitaisikaan koskaan ymmärtää. 

Keskiössä ovat kaikkein haavoittuvaisimmat kotoutujat

Kotoutuminen on loputonta, kokonaisvaltaista ihmisen koko persoonaa keikuttavaa prosessointia, jossa vellovat uuden maailman vaatimukset oppimisesta, muuttumisesta ja entisistä käsitejärjestelmistä luopumisesta. Se saattaa olla mielen myllerrystä ja hurjia tsunameja, varsinkin silloin kun kotoutuja kohtaa viranomaisen kautta suomalaisen lainsäädännön reunaehtoineen.

Haluan vielä nostaa esille naisten kokemuksia, sillä usein he ovat kaikkein haavoittuvaisin ryhmä pakolaisperheiden sisällä. Liian usein he ovat myös hiljaisia tai vaiennettuja, osattomuuteen sysättyjä tai sen itse valinneita. Kotoutumisen kokemusasiantuntijat ja omakielisten tilaisuuksien vetäjät ovat useissa eri yhteyksissä painottaneet sitä, että tietyistä kulttuureista ja yhteiskunnista tuleville naisille olisi hyvä tarjota vain naisille suunnattuja työhön ja koulutukseen suuntaavia kotoutumistilaisuuksia, joissa näitä naisten asemaan ja naisten työllistymiseen liittyviä asioita voidaan vielä lisää avata juuri naisten näkökulmista. Olen myös saanut kokemusasiantuntijoilta neuvoja siitä, kuinka tärkeää olisi, että ikääntyneimmille naisille suunnattujen tilaisuuksien vetäjä olisi itsekin iäkkäämpi nainen, joka on itse toteuttanut Suomessa kouluttautumisen myöhäisemmällä iällä, ja joka on tämän jälkeen itse siirtynyt työelämään. Näin konkreettisen esimerkin voima saataisiin vahvasti käyttöön työkaluksi kotoutumistoimijoiden työn tukena. Tätä ajatusta laajentaen toivon sydämestäni, että kokemusasiantuntijuuden käyttöä saataisiin kaikissa kotoutumisen konteksteissa vahvistettua tulevaisuudessa. Tällöin asiakastyö saattaisi perustua syvällisempään asiakkaiden ymmärtämiseen. 

Mitä sinä ajattelisit, jos muuttaisit 70 vuoden iässä eläkevuosiksi esimerkiksi Japaniin, ja kuulisit siellä, että ”hei meillä täällä kaikki osallistumme ihan normaaliin työelämään 90-vuotiaaksi saakka – etkös siis sinäkin”? Uisitko kuin kala sellaisiin työelämän vesiin?

Titta Turunen, Projektiasiantuntija, Pakolaistaustaisten ohjaus -hanke, Kaakkois-Suomen elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus, Työllisyys, yrittäjyys ja osaaminen

Kirjoittaja on tänä vuonna 50-vuotta täyttävä uraäiti, jonka työura ei ole hänen omasta mielestään vielä lainkaan hiipumassa.

Lisää kommentteja