Kotouttaminen.fi-blogi

Kotouttamisen osaamiskeskus julkaisee kotouttaminen.fi:ssä kotouttamiskentän eri toimijoiden blogikirjoituksia. Kirjoittajina ovat osaamiskeskuksen ja työ- ja elinkeinoministeriön asiantuntijat sekä yhteistyökumppanit ja esimerkiksi hankkeiden, kuntien, järjestöjen kotouttamisen ja pakolaisten vastaanoton toimijat.

Yhdenvertaiset mahdollisuudet ja kotoutuminen

Mediasta välittyvän kuvan perusteella monet pelkäävät miten turvapaikanhakijoiden vastaanotosta sekä kotouttamisesta selvitään ja millaisia vaikutuksia tällä voi olla valtaväestön kulttuuriin sekä hyvinvointiin. Aiheen jatkuva ja lähinnä kielteissävytteinen uutisointi on saanut minut pohtimaan omaa elämääni. Toivon oman kotoutumistarinani osoittavan, että pelon sijaan tarvitaan yhdenvertaisia mahdollisuuksia koulutuksessa ja työelämässä sekä tulijoiden kuulumisen sekä monikulttuurisen identiteetin vahvistamista.

Kotoutuminen käynnistyi koulussa

Heinäkuussa 1993 täytin 12 vuotta ja aloitin syyskuussa seitsemännen luokan Kosovon Mitrovican ainoassa, vielä toiminnassa olleessa albaniankielisessä koulussa. Pian sen jälkeen muutimme Rovaniemelle, sillä tilanne Kosovossa jatkui huonontumistaan ja Suomesta edellisenä vuonna turvapaikan saanut, nyt jo edesmennyt isäni oli saanut perheenyhdistämisluvan.

Opiskeltuani puoli vuotta ala-asteella ja kuukauden yläasteella sain äidinkielen aineesta arvosanan kahdeksan. Kiitos tästä kuului ensinnäkin vanhemmilleni, jotka jo Kosovossa asuessamme patistivat koulunkäyntiin huonoista yhteiskunnallisista oloista huolimatta. Lisäksi kiitos kuului Ounasrinteen ala-asteen rehtorille ja opettajille, joilla oli hyvät keinot ajaa meidät kymmenkunta samaan aikaan Kosovosta muuttanutta sisään normaaleille oppitunneille muiden kanssa kielen opiskelumme ohessa.

Kiusaamiseen ja häirintään koulussa puututtiin tutustuttamalla meidät toisiimme. Parin vuoden kuluttua meistä tuli kavereita niidenkin poikien kanssa, joiden kanssa meillä oli ollut aluksi päivittäisiä tappeluita. Näin kaveripiiriini kuului myös suomalaisia tyttöjä ja poikia. Kotoutumiseni käynnistyi.

Työelämää ja ulkopuolisuutta

Lukion kaksi viimeistä vuotta suoritin Turussa keväällä 2000. Olimme kuulleet, että siellä olisi paremmat työllistymis- ja kouluttautumismahdollisuudet. Saman vuoden syksyllä sain elämäni ensimmäisen työpaikan järjestösuunnittelijana yhdistyksestä, jossa olin ehtinyt tehdä työtä vapaaehtoisenakin. Tehtäväni liittyivät Turkuun eri maista muuttaneiden aikuisten ja nuorten kotouttamiseen.

Turussa käymässäni lukiossa koin kuitenkin jääväni ulkopuolelle monestakin asiasta. En saanut kovin valoisaa kuvaa jatko-, kouluttautumis- tai työllistymismahdollisuuksistani koulun henkilökunnalta. Kykyihini kohdistuneet epäillyt eivät perustuneet arvosanoihini. Lisäksi en saanut kavereita koulun oppilaista.

Ulkopuolisuuden tunteen kokemiseen saattoi johtaa myös niinä aikoina Kosovossa käydyn sodan seuraaminen ja myötäeläminen niiden ihmisten kanssa, jotka kokivat siellä mitä kauheimpia asioita – osa sellaisia, mitä isänkin oli joutunut pakenemaan vuosikymmenen alussa.  

Kuulumista yhdistystoiminnan kautta

Liityin monikulttuuriseen Yhdessä-yhdistykseen pian sen jälkeen, kun olin ensin mennyt mukaan Turkuun muuttaneiden albaanien perustamaan Bashkimi ry -yhdistykseen. Yhdistystoimintaan minut ajoi tarve kokea kuuluvani johonkin muuhunkin kuin vain perheeseeni ja halu tehdä jotain sellaista, mikä sai minut kokemaan itseni tärkeäksi. Yhdistysaktiiviksi ryhtymistäni edesauttoivat kielitaitoni ja pienestä saakka omaamani kiinnostus musiikista.

Sain kansalaisuuden vuonna 2004. Yliopisto-opinnot aloitin vuonna 2005 sen jälkeen, kun kahtena edellisenä vuonna olin päässyt työskentelemään työministeriössä kotouttamis- ja yhdenvertaisuusasioissa suorittaen siellä samalla myös siviilipalvelun. Sosiologian pääaineeksi valitseminen tuntui luontevalta siihenastisten kokemusten jälkeen, ja Lapin yliopisto tarjosi upeat puitteet sen opiskeluun tutulla paikkakunnalla.

Kotoutumisen taustalla moninainen tuki, yhdenvertainen koulutus, työmahdollisuudet – ja sattumat

Nyt olen työskennellyt useita vuosia yhdenvertaisuus- ja syrjimättömyyskysymysten parissa. Työ liittyy pitkälti yhdenvertaisuuslainsäädännön toimeenpanoon. Yhdenvertaisuuslain uudistus (1325/2014) astui voimaan kuluvan vuoden alusta merkiten sitä, että oikeussuoja on parantunut, syrjinnän kielto on täsmentynyt ja on kattavampi sekä yhdenvertaisuuden edistämisvelvollisuus laajentunut koskemaan viranomaisten lisäksi myös koulutuksen järjestäjiä ja työnantajia.

Tähänastista kotoutumistani ajatellen, yhdenvertaisen kouluttautumisen ja työmahdollisuuksien tarjoamisella on ollut suuri merkitys. Sattumillakin on omat roolinsa. Vaikka kotoutumisestani ei ole tullut valmista, eikä sellaista uskoakseni siitä koskaan tulekaan, koen tärkeäksi sen tiedostamisen, että yhtään tähänastista menestystäni kotoutumiseni saralla en ole saavuttanut yksin. Tukemassa – ja useimmiten myös pyrkimässä yhteisten päämäärien saavuttamiseen – on joka siirtymävaiheessani ollut useita eri-ikäisiä, eri sukupuolta ja eri asemassa olevia sekä eri kielelliseen, uskonnolliseen tai etniseen ryhmään kuuluvia ihmisiä.

Kotouttamisessa on tuettava kuulumista ja vuorovaikutusta

Ihmiset joutuvat pakolaisiksi mitä moninaisimmista syistä ja muuttoliikettä tapahtuu muutenkin jatkuvasti kaikkialla. Tahdolla, kouluttautumisella ja työn teolla pystyy kehittämään tarvittavia erilaisia tiedollisia-, sosiaalisia- ja kulttuurisia taitoja, joilla tullaan toimeen yhteiskunnassa kuin yhteiskunnassa. Olettaen tietenkin, että ihmisoikeudet toteutuvat lähtökohtaisesti.

Yhdenvertaisuuden edistämisen ja syrjinnän vastaisten toimien lisäksi tarvitaan myös kotoutumisen edistämistoimintaa ja siihen laki kotoutumisen edistämisestä (1386/2010) antaa hyvät välineet. Kotoutuminen on yksilöllinen prosessi, mutta kotouttamisessa pitäisi kokemukseni perusteella keskittyä yhteiskuntaan kuulumisen tunteen aikaansaamiseen ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen lisäämiseen.

Kotoutuessaan yksilö oppii yhteiskunnan pelisäännöt ja osallistuu yhteiskuntaan käyttäen omia kykyjään ja säilyttäen samalla halutessaan omaa kieltään ja lähtömaassaan omaksuttua kulttuuriaan. Parhaassa tapauksessa, minkä kohdallani koen jossain määrin jo toteutuneen, mielestäni kotoutumisessa toteutuu ihmiselle se kaikista ominaisin ja todellisin piirre: monikulttuurisuus ja -identtisyys

Beqiri Nexhat, ylitarkastaja, demokratia-, kieli- ja perusoikeusasioiden yksikkö, oikeusministeriö

Lisää kommentteja